Perimmäinen syy rahastojen myyntiin
on voittojen tekeminen omistajille. Monissa indeksirahastoissa
omistajia ovat sijoittajat. Omistajien ei tarvitse tehdä rahaa
sijoittajien kustannuksella. Tilanne muuttuu, kun omistajat eivät
ole sijoittajia. Rahastot omistava yritys tarjoaa lähes kaikki
rahastojen tarvitsemat tukitoimet, kuten sijoituskonsultoinnin,
jakelun, markkinoinnin, lakipalvelut ja kirjanpidon. Molemmissa
rakennelmissa pyritään maksimoimaan omistajien voitot. Se mikä
erottaa nämä kaksi rakennelmaa on, että jälkimmäisessä
rakenteessa on kaksi tahoa, jotka haluavat saada mahdollisimman
paljon voittoa. Toisin sanoen, rahastojen kulut kasvavat, koska
rahastoyhtiö haluaa voittoa sijoittajien kustannuksella.
Sijoittaja maksaa suuren määrän
kuluja. Toimeksiannot, hallinnointikulut, neuvonantajien palkkiot,
markkinointi, lakimiespalvelut, jne. Kulut ovat suurempia
aktiivisissa rahastoissa kuin passiivisissa indeksirahastoissa.
Useissa tapauksissa kulut kasvavat, koska niiden kasvatus on
rahastoyhtiön etu. Lisäksi sijoittajan maksettavaksi tulevat verot.
Kaupankäyntitiheys on kasvanut viime
vuosikymmenien aikana. Vuonna 1951 osakkeiden kiertonopeus oli noin
15%:ia. Viime vuosina kiertonopeus on ollut yli 200%:ia. Yksi
merkittävä syy muutokseen on kaupankäyntikulujen tippuminen
murto-osaan. Tässä voidaan yleistää kasvavien kaupankäyntikulujen
keskimäärin vähentävän tuottoja. Pahimmassa tapauksessa
lisääntyneen kaupankäyntiheyden muutos johtuu siitä, että
toimeksiantojen palkkiot kerää rahaston omistava yritys.
Hallinnointikulut vaihtelevat. Ne voivat olla suuret riippumatta
todellisista kuluista. Hallinnointikulut ilmoitetaan, kun rahastoja
myydään. Ne eivät ole samalla tavalla piilokuluja, kuten
osakkeiden kaupankäyntikulut.
Markkinointikustannukset maksavat
rahasto-osuuksien omistajat. Hyvällä tahdollakaan ei voida todistaa
markkinoinnin parantavan tuottoja keskimääräisessä rahastossa. Se
voi lisätä rahasto-osuuksien omistajia mikä voi lisätä
skaalaetuja vähentäen kaupankäyntikuluja. Toisaalta monet
strategiat lakkaavat toimimasta sijoitettavien varojen määrän
kasvaessa liian suureksi. Lisäksi suurten numeroiden laki sanoo,
että suuremmilla rahasummilla on vaikeampaa tehdä suurempia
prosentuaalisia tuottoja. Markkinoinnin yksi ongelma sijoittajan
kannalta on, että rahastoja markkinoidaan lähinnä suurimman
menestyksen jälkeen.
Se minkä verran kustannukset syövät
rahastosijoittajien tuottoja on mielenkiintoinen asia.
Indeksirahastoissa ne ovat veroja ja inflaatiota lukuunottamatta
keskimäärin alle prosentin. Bogle on arvioinut, että
osakerahastoissa kaikki hallinnointikulut, kuten toimeksiannot,
hallinnointipalkkiot, lakipalvelut ja markkinointi ovat suunnilleen
2%:ia vuodessa. Hän olettaa verojen kustannuksiksi vuodessa noin
1.5%:ia, kun lasketaan luovutusvoittoverot ja tuloverot, jotka
tarkoittavat osingoista maksettavia veroja. Verojen osuus on luokkaa
pienempi indeksirahastoissa. Bogle ei sano suoraa arviota. Oma
arvioni on noin prosentin.
Näistä voidaan vetää johtopäätös,
että indeksirahastoihin sijoittaminen säästää kuluina
puolitoista prosenttia vuosittain aktiivisiin osakerahastoihin
verrattuna. Boglen mukaan vuosina 1980-2005 tekivät aktiiviset
osakerahastot vuosittain keskimäärin voittoa 10.0%:ia. Samalla
ajanjaksolla S&P500-indeksirahasto teki vuosittain voittoa
12.3%:ia. Ero vuosittaisina prosentteina ei tunnu suurelta, mutta
pidemmällä aikavälillä ero kasvaa. 1000€:a olisi 25:ssä
vuodessa kasvanut indeksirahastossa yli 18000€:n, mutta
aktiivisessa rahastossa vain vajaaseen 11000€:n. Tämä ei kerro
yksittäisistä rahastoista, mutta se kertoo jotain
todennäköisyyksistä.
No comments:
Post a Comment